Taas viimeinen reissu

Tämä on viimeinen reissu. Taas on Äiti tehnyt viisaita päätöksiä. Ei enää koskaan mihinkään matkalle, ei enää ikinä yhdenkään ylimääräisen laukun pakkaamista. 

 

Koko matkaa edeltävän päivän hän pesee pyykkiä ja pakkaa. Valitsee vaatteet kolmen lapsen puolesta, etsii kaikille toppatakit ja miettii, kenelle pitää ottaa mukaan toppahousut. Hän kaivaa talvikengät esiin varastosta, johon ne on tungettu likaisina helmikuussa, ja pakottaa vastahankaiset lapset sovittamaan.

 

”Ota noi paperit pois sisältä”, sanoo Kolmonen välinpitämättömästi nostamatta katsettaan lukemastaan kirjasta, potkaisten puoliksi jalkaan työnnetyn saappaan pois jalastaan.

”SINÄ otat ne itse”, kivahtaa äiti kiiruhtaessaan toimittamaan seuraavaa asiaa. Hän harkitsee jo vakaasti matkan peruuttamista.

 

Punainen varoitus annetaan Pekingissä. Se tarkoittaa sitä, että ilmanlaatu on niin huono, että sen hengittäminen on suorastaan vaarallista, pienhiukkasten arvo ilmassa ylittää terveydelle haitalliset raja-arvot parikymmenkertaisesti. Ensimmäisen ja edellisen kerran tämä varoitus annettiin vuosi sitten joulukuussa, silloin tosin kahteen otteeseen. Illalla esikoinen hakee neuleensa pihalta tuulettumasta. Neule haisee vahvasti savulle, kuin savusaunasta tulleelle. ”Päätit sitten tuulettaa ULKONA”, toteaa Äiti ykskantaan. Esikoista naurattaa asian ristiriitaisuus, Pekingissä tuulettamisella on aivan oman merkityksensä.

 

Paitsi että koulut suljetaan, vaikuttaa punainen varoitus myös autolla ajamiseen: autoilua rajoitetaan, vain joka toinen päivä saa ajaa. Rekisterikilven viimeinen numero määrittää sen, osuuko ajokielto parillisiin vai parittomiin päiviin. Isän autolla ei saa ajaa sunnuntaina, perheen lähtöpäivänä, joten Isä tilaa kyydin perheelleen. Illalla nukkumaan käydessä hän panee kellonsa soimaan vain tuntia ennen auton saapumista. ”Et siis aio auttaa lähtömme tekemisessä?” kummastelee Äiti. Uni ei meinaa tulla, hermostuttaa, sillä aamulla vielä riittää pakkaamista ja tekemistä eikä koko päivän kestänyt päänsärky hellitä edelleenkään, johtuuko se sitten saasteista vai stressistä.

 

”Äiti, montako villatakkia tarvitsen mukaan? Äiti, mitä mä puen koneeseen?” latelee esikoinen kysymyksiään, kun äiti paniikissa kaivelee omaa matkalaukkuaan etsien itselleen jotain vaatetta päälleen lennolle. Epähuomiossa kaikki on tullut jo pakattua.

 

”Äiti”, narisee kuopus oven takana, kun äiti istuu vessassa. ”Älä tule äidin luo, mene isän luo”, rallattelee Äiti mielessään tutun hiekkalaatikkorallatuksen tahtiin. 

 

Auto odottaa ulko-oven edessä ja Äidillä on yhä vain pakkaaminen kesken. Isoveljet seisovat eteisessä sukkasillaan tien tukkeena. Heillä on kesken vain omat keskinäiset juttunsa. ”Kengät jalkaan”, ärisee Äiti ohi rientäessään. Hän kyykkii ja kumartelee, kiroaa kiireessä päälleen valitsemiaan liian kireiksi käyneitä housuja, jotka kumartuessa valahtavat, sekä paitoja, joiden pituus ei riitä peittämään takamuksen.

 

Esikoisen edellisenä päivänä pestyn toppatakin hän kaivaa kuivausrummusta edelleenkin vielä kosteana ja sulloo käsimatkatavaroihin. Takki on kaivettava koneessa esiin kuivumaan. Tila matkalaukuissa ei riitä, vielä on haettava varastosta yksi pieni laukku mukaan.

 

Kymmentä minuuttia myöhemmin lapset yhä seisovat eteisessä ja jatkavat samoja juttujaan. Isä yrittää päästä ohi kantaessaan matkalaukkuja autoon. ”Kymmenettä kertaa: KENGÄT JALKAAN!” karjuu äiti kun hermojen kuminauha katkeaa. ”Autoon äkkiä niin kuin olis jo!”

Isä hyvästelee perheen kotiovella. Hänellä koittaa nyt vapaa (työ)viikko. Vasta perjantaina hän astuu koneeseen ja lentää Suomeen valmiiseen jouluun. Ja tuo tullessaan kaiken, mikä unohtui.

 

Saapuessaan kentälle perhettä ei päästetä suoraan terminaaliin vaan heidät ohjataan ensiksi erikoistarkastukseen - nähtävästi valtavan matkalaukkumääränsä vuoksi. Ehkä yksinäinen äiti neljän lapsen kanssa on hyvin epäilyttävä näky. Tai ehkä kaikki isojen matkalaukkujen kanssa matkustavat kerätään jonoon, ja isoja matkalaukkujahan perheellä riittää. Virkailija seisotuttaa heitä nauhan takana odottamassa, ei avaa nauhaporttia ennen kuin heidän taakseen on kertynyt lisää jonoa. Ehkä sillä estetään kenttää ruuhkautumasta joululiikenteen vuoksi. Kenttä tosin näyttää aivan hiljaiselta ja rauhalliselta, mutta tiukkailmeinen virkailija ei päästä heitä terminaaliin. Hän seisoo kädet puuskassa ja tuijottaa. Muutama minuutti seistään jonossa, muodon vuoksi, sitten virkailija avaa portin ja päästää jonoon kerätyt matkustajat lähes tyhjälle kentälle.

 

Tsekatessaan laukkuja ruumaan huomaa Äiti vasta, ettei viisi matkustajaa voi panna kuutta laukkua ruumaan ilman lisämaksua. Onneksi viimeisin, aamulla kiireessä pakattu matkalaukku on pieni ja menee käsimatkatavarana. Kunhan on siirretty meikkipussi ja sen sisältämät nesteet toiseen pakaasiin.

 

Koneeseen perhe pääsee kommelluksitta, mutta sitten ongelmat alkavat. Lapset laukkaavat jo väärää käytävää pitkin, kun Äiti vasta tihrustaa viidestä lipusta heidän istuinpaikkojaan. Toisen käytävän tunnuksia ei erota toiselle puolen, joten Äiti yrittää arvailla, mitkä paikat olisivat heidän. Isommat lapset kapuavat tyhjän penkkirivin läpi toiselle puolen ja Äiti huhuilee heitä istumaan ikkunapaikoille, mutta ryysiksen vuoksi he eivät pääse ja ovat liian kohteliaita pyytääkseen päästä jonon läpi. Perheen viimeisten kolmen paikan Äiti arvelee olevan keskirivillä, mutta reunapaikan tukkeena istuu kiinalaisrouva, joka ei ymmärrä, kun Äiti kohteliaasti yrittää englanniksi selittää rouvan vieressä olevien paikkojen kuuluvan heille.

 

Äidin ja lasten taakse kertyy kiinalaisia jonoksi, joka alkaa käydä rauhattomaksi. Länsimaisen silmin on kummallista, kuinka rauhallisina kiinalaiset malttavat odotella liikenteessä, jos joku töpeksii ja tukkii koko liikenteen. Kun joku päättää tehdä tiellä U-käännöksen, hän saa vekslata autoaan ympäri omaan tahtiinsa ja kymmenet autoilijat odottelevat kaikessa rauhassa. Mutta jostain kumman syystä lentokoneessa heillä on aina kauhea kiire, yhtä lailla on päästävä äkkiä omalle paikalleen kuin koneesta poiskin. Aivan kuin he pelkäisivät koneen lähtevän ilman heitä tai jonkun vievän viimeisen istuinpaikan. Niinpä Äidin ja lasten takana seisovat kiinalaiset käyvät malttamattomiksi ja komentavat Äitiä kiirehtimään. Äiti huomauttaa heille matkustavansa yksin neljän lapsen kanssa ja pyytää kärsivällisyyttä. Passit lentävät hermostuksesta hänen kädestä koneen lattialle ja ihmiset huokailevat, kun hän kumartuu poimimaan niitä toisella kädellään ja yrittää kiskoa paitaa alas toisella kädellään. Ja mielessään kiroaa taas väärin valittuja vaatteitaan.

 

Päästäkseen isoista laukuista ja takeista eroon hän pakkaa ne väärän käytävän ylälokeroihin. Vielä viimeiseksi hän muistaa esikoisen yhä kostean toppatakin, jonka hän kaivaa matkalaukusta ulos ja asettelee laukun päälle kuivamaan. Takaa kuuluu äänekästä huokailua ja ärsyyntynyttä naureskelua. Päästyään eroon laukuistaan Äiti pyytää uudestaan penkkirivinsä päätypaikan naista väistämään, mutta tämä vain istuu paikallaan kuin tatti ja pyörittelee paikkakorttiaan kädessään. Hyvin närkästyneenä tämä kysyy, miksi hänen pitäisi siirtyä, tämähän on hänen paikkansa. ”Olen aivan varma, että se on teidän paikkanne, mutta meidän ovat nuo kolme viereistä paikkaa ja mekin haluaisimme päästä istumaan. Kuten myös nuo kymmenet ihmiset jonossa perässämme”, vastaa Äiti ääni kireänä. ”Joten voisitteko mitenkään ystävällisesti päästää meidät sinne?”  

 

Kun Äiti viimein istahtaa paikalleen kiukkua puhisten, hän ensimmäiseksi kaivaa kännykän esiin ja lähettää isälle tekstarin: ”Pyysinkö sua varaamaan meille neljä keskipaikkaa? Vai pyysinkö yhden ääliön meidän viereen?” Hetken päästä Isä vastaa, että paikathan valittiin jo lippuja ostaessa. ” ”Sitten ääliö taitaakin istua penkkirivin tässä päässä”, myöntää Äiti vastausviestissään.

**

”Täällä on viiden tähden vessat”, riemuitsee Kolmonen Helsinki-Vantaan lentokentällä. Kiinalaisiin käymälöihin tottuneelle suomalaisen aivan tavallisen yleisen vessan siisteys on suorastaan luksusta.

 

Esikoinen pukee yhä kostean talvitakin päälleen ja astuu ulos Suomen suojakeliin. Äiti hakee katseellaan expressbussien lähtölaituria. Illan pimetessä bussi jättää Äidin, neljä lasta ja kuusi matkalaukkua erään pikkukaupungin kohdalla moottoritien varteen.

”Kiinassa ei ole lunta”, riemuitsee Kolmonen laukkuja nostelevalle bussikuskille ja tekee lumipallon. ”Kiinassa?” hämmästelee kuljettaja.

 

Kaksi autoa ajaa hämärälle pysäkille ja poimii perheen kyytiinsä. Äiti ja lapset majoittuvat pienenpienen asuntoon pikkukaupungin keskustaan, jonka sukulaiset ovat varustaneet patjoilla, puhtailla lakanoilla ja ruokaa pursuavilla kaapeilla. Isommat lähtevät vierailulle sairaalaan, Äiti jää pienten kanssa purkamaan laukkuja ja laittamaan ruokaa. Lapsilla vielä riittää virtaa, kun Äiti on jo aivan simahtamaisillaan väsymyksestä. Lattioille patjojen päälle Äiti petaa heille siskonpedin. ”Panepas peitto pussilakanaan” komentaa Äiti Kakkosta. ”Pane sä”, vastaa lapsi, nostamatta katsettaan kännykästään. Anteeksi kuinka?

 

Aamuneljältä koko perhe on hereillä. Onhan kello jo kymmenen Pekingissä. Kerrostaloasunnossa on oltava hiirenhiljaa, mihin pitkään seinänaapureitta asuneet lapset eivät ole tottuneet. Seitsemältä Äiti saattelee isommat lapset junaan, he lähtevät kouluun Helsinkiin. Tapaamaan kavereitaan ja palauttamaan viimeisiä tehtäviään. Esikoinen tavatakseen uuden ruotsinopettajan, jolle hän on syksyn aikana tehnyt kokeensa netissä. Opettajan kanssa on sovittu suullisesta ruotsinkokeesta tälle päivälle. Esikoisen pitäisi myös palauttaa aine ja sanastotehtävä, mutta ne ovat unohtuneet kotiin Pekingiin. ”Missä mun pipo on?” lapsi penkoo matkalaukkuaan. ”Etkö sä pakannut sitä mukaan, Äiti…?”

 

Kun Äiti myöhemmin palaa asunnolle, katselee kuopus ikkunasta ulos ja ihmettelee: ”Äiti, oliks siel vieläki yö?” Kyllä, Suomessa yö jatkuu vielä aika pitkälle päivään. Ja kevääseen...