Lapsiperhe itämaan ihmeissä

Lapsiperhe itämaan ihmeissä

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Etsin suuntaa…


 
 
 
Blogini on nyt tullut siihen vaiheeseen, että minun on päätettävä, kuinka jatkan tästä eteenpäin. Kotimme ja elämämme on taas Suomessa ja jutut täällä liikuttavat minua enemmän. Jossain vaiheessa myös juttuni Pekingistä vääjäämättä tyrehtyvät.

Tyttäreni ehdotti, että muuttaisin vain blogini nimen, jotta vanhat lukijani löytäisivät minut helposti. Mielestäni se olisi lukijoiden pettämistä, sillä juttuni Suomessa ovat vääjäämättä enemmänkin stylea ja lifestylea kuin elämää ja eksotiikkaa. Tyylini tuskin kiinnostaa kaikkia teitä lukijoitani, jotka olette löytäneet minut Pekingiin liittyvien juttujeni kautta. Lisäksi tunnistepalkista tulisi todella sekasotkuinen, mikäli siinä olisi sekaisin Pekingiin ja nykyelämääni liittyviä juttuja. Olen siis aloittanut uuden blogin, Hempeät hepeneet, hessaset hetaleet, jossa julkaisen kuvia mieltäni piristävistä asioista, kuten kauniista vaatteista ja rakkaista esineistä, hyvästä ruoasta ja vaatteiden huolto-ohjeista. Eniten kuitenkin vaatekaappini kätköistä, mikä johtuu suuresta viehtymyksestäni siihen. Vaatteet eivät ole vain aatteni vaan myös harrastukseni, vaikka sen häpeillen tunnustankin, minkä ironinen sävy blogini nimessä paljastaneekin. Rakkauteni kauniisiin esineisiin ja pukeutumiseen lienee kuitenkin verenperintönä saatua, vaikka lapsena opinkin, että vaatteilla koreileminen olisi jotenkin turhanaikaista.  

Nuoruuden eläinsuojelijasta olen siirtynyt murehtimaan ympäristöä. Niinpä en blogillani myöskään halua houkutella ketään hankkimaan lisää turhaa tavaraa, vaan ennemminkin harkitsemaan ja valitsemaan laadukkaasti, hallitsemaan himojaan ja nauttimaan siitä, mitä jo omistaa. Toivottavasti siis pystyn säilyttämään näkökulmani, joka on ennemmin valistavan kulutuskriittinen kuin ostamismyönteinen.

Uuden blogini löydät täältä. Huānyíng eli tervetuloa!

Eedenistä itämaille jatkaa toki vielä, sillä sen verran julkaisemattomia juttuja on jäljellä. Osa on odottanut vuosia luonnoksina, sillä en ole ehtinyt oikolukemaan tai kirjoittamaan niihin loppua. Tyttäreni mielestä minun pitäisi julkaista ne vaikka raakileina. Katsotaan. Osa on vielä kirjoittamattomia tarinoita, pyörineet pitkään päässäni ja toivottavasti joku päivä saan ne ylös, ennen kuin jutut häviävät mielestäni.

Ja mistä sen tietää, jos Eedenistä itämaille saisi vielä uuden elämän. Toivottavasti. Sen verran sydämeni palaa Aasialle että haaveilen että vielä joskus palaan Aasiaan.

Zàijiàn Beijing! Tavataan taas.

torstai 16. marraskuuta 2017

Sanaleikki: yhdellä sanalla

 
 
 
Luin eräästä blogista sopivan mittaisen (eli kerrankin lyhyen) haasteen, ja päätin kerrankin osallistua. Onhan torstai-ilta, kiinantunti ohi, huomenna ei opetusta ja voin samalla rauhassa katsella saksalaisia poliisisarjoja Yle Areenasta. Eli yhdellä sanalla vastaan seuraaviin kysymyksiin.


Missä kännykkäsi on? Kateissa.

Puolisosi? Paras.

Hiuksesi? Kihartuneet.

Äitisi? Poissa.

Isäsi? Lannistumaton.

Suosikkisi? Muistoesineet.

Unesi viime yöltä? Puuttuva.

Mielijuomasi? Kuohuviini.

Unelmasi? Ulkosuomalaisuus.

Missä huoneessa olet? Olohuoneessa.

Harrastuksesi? Monikossa.

Pelkosi? Olematon.

Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Unelmassani.

Missä olit viime yönä? Nukkumassa.

Jotain, mitä sinä et ole? Pikainen.

Muffinssit? Suklaapäällysteisiä.

Toivelistalla? Lepo.







Mitä teit viimeksi? Opiskelin.

Mitä sinulla on ylläsi? Työasu.

Televisiosi? Japanilainen.

Lemmikkisi? Kuolleet.

Ystäväsi? Useita.

Elämäsi? Hyvä.

Mielialasi? Onnellinen.

Ikävöitkö jotakuta? Aina.

Auto? Harjoitteluväline.

Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Neuletakki.

Lempikauppasi? Keskustassa.

Lempivärisi? Vaaleanpunainen.

Milloin nauroit viimeksi? Illalla.

Milloin itkit viimeksi? Muistellessa.

Kuka on tärkein läheisesi? Perheenjäseneni.

Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Aasia.

Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Kukakohan?

Lempiruokapaikka? Kotona.



Moni bloggari kertoo tämän tehtävän, jossa pitää yhteen sanaan tiivistää kaikki, olevan heille vaikea. Minusta tämä oli helppo sanaleikki, mutta olenkin kieltenopettaja ja tottunut miettimään synonyymejä ja kiertoilmauksia. Ja tarjoaahan suomen kieli ihanteelliset mahdollisuudet pitkänkin fraasin ilmaisemiseen yhdellä sanamuodolla. Oikeastaan tämä on siis hauska leikkimielinen kielitesti. 

Ottakaapa tekin koppi haasteesta ja tägätkää tänne...


P.S. Kuvat ovat parin viikon takaa. Matkalla synttärijuhliin.


 

lauantai 11. marraskuuta 2017

Synttärisankarit


 
 

 
 

 
 

 
 
 
12 vuotta sitten sain syntymäpäivälahjakseni pienen poikavauvan. Hänen kyllä piti syntyä vasta viikkojen päästä, mutta päätti sitten tulla vähän aikaisemmin. Ehkä hänellä oli kiire, ainakin hän on luonteeltaan vauhdikkaampi kuin harkitsevammat sisaruksensa.

Vietämme siis syntymäpäiviämme peräkanaa. Ensin äiti, sitten poika. Yleensä syntymäpäivinämme sataa vettä ja on synkkää ja ankeaa, mutta sitä mukavampaa on siis viettää synttäreitä, vähän juhlaa ankeaan vuodenaikaan.

Lapset saavat aina lahjaksi kehittävästi kirjoja meiltä vanhemmilta ja ”kivempia” lahjoja isovanhemmiltaan. Me vanhemmat puolestamme saamme ihania lapsilta heidän hankkimiaan lahjoja sekä itse hankkimiamme, mikäli hankimme lahjoja. Toisin sanoen minä saan aina paketin, mieheni tuskin koskaan. Mieheni kyllä muistaa hankkia minulle kukkia ja hemmotella minua herkullisella ruoalla, mutta minä olen todella surkea muistamaan häntä mitenkään. On vaan niin vaikeaa keksiä mitään toiselle.

Niinpä minua hemmoteltiin päivän mittaan kakulla (Kakkonen leipoi), indonesialaisilla sataylla, pinkillä kuohuviinillä, kauniilla orkideakimpulla ja Trappin perheestä kertovalla elokuvalla (esikoinen toi ulkomailta). Lisäksi sain (kiitos omatoimisuuteeni) ihanan naisellisen mutta hyödyllisen lahjan.

Koko syksyn olen tuskaillut kellonpuutetta. Opettajan on pakko nähdä aika, ja minä vaihdan joka tunti luokkatilasta toiseen. Toisissa luokissa on kello seinällä, toisissa ei. Kännykkää en enää uskalla kuljettaa mukanani, nimittäin joku kerta vielä hukkaan sen tai pääni, kuten muutkin tavarani. Niinpä yhdistin kauneuden ja hyödyllisyyden ja hankin itselleni ajannäyttäjän, joka on kuin koru. Kuinka käytännöllinen se sitten onkaan alakoulunopettajan ranteessa? Katsotaan, putoilevatko nuo strassit alta aikayksikön ja onko kello yhtä lyhytaikainen ilo kuin se strassein koristeltu halpiskello, Japanista ostamani ihanuus, jonka kadotin muutaman kuukauden sisällä. Koska lukko ei pitänyt.


torstai 9. marraskuuta 2017

Mustissa - äidin muistoksi



 

 
 
 

Hautausmaan piha on luminen ja jäinen. Etenen varovaisin askelin ja pelkään kaatuvani korkonilkkureissani. En saa kaatua, olisihan sääli, jos äidin takki menisi rikki.
Elämämme hektisyyttä varmaan kuvastaa parhaiten se, millä suunnitelmallisuudella lähdimme viemään kynttilää äidin haudalle. Torstai-iltana jossain töiden, koulutustilaisuuden ja kiinantunnin välissä pohdin esikoisen kanssa ja tekstailen työmatkalla olevan mieheni kanssa, minä päivänä ehtisimme äidin haudalle. Kotimatkalla bussissa istun puhelin korvalla, kun soitan vuorotellen isälleni ja veljelleni. Äidin serkku on kyllä luvannut hoitaa kynttilät haudalle jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta silti. Kuitenkin tuntui siltä, että juuri tänä vuonna jos koska olisi äidin haudalla käytävä itse sytyttämässä pyhäinpäivän kynttilä. Sillä unohdimme jopa kesällä käydä kuuntelemassa kirkossa, kun jumalanpalveluksessa mainittiin äidin nimi seurakunnasta poistuneena. Lastemme kastetilaisuuden jälkeen olemme kyllä aina istuneet kuin tatit kirkossa kuulemassa, kuinka heidän nimensä mainitaan.
Pyhäinpäivän aattona kahdeksalta illalla. Merkitsen tapahtuman hektisen päivän kalenteriimme.
En tiedä huomaako perheeni mitään erikoista pukeutumisessani. Luultavasti ei, vaikka minä, joka tuskin koskaan käytän mustaa – hautajaisia lukuunottamatta – olen kerrankin lähes kokomustissa. Musta liittyy vainajiin, mutta se oli myös äidin väri. Siinä missä minä olen värikäs, esiintyi hän aina mustissa. Huomauttelikin minulle toisinaan, että musta sopisi paremmin. Olisi tyylikkäämpi. Ainoa värikäs hänessä oli silkkihuivi kaulassa.
Tämän villakangastakin äitini osti nuorena itselleen, nyt se on ollut jo vuosikymmeniä minun juhlava talvitakkini. Hänen muistonsa vuoksi puen sen pyhäinpäivän aattona pakkaseen.