Hautausmaan
piha on luminen ja jäinen. Etenen varovaisin askelin ja pelkään kaatuvani
korkonilkkureissani. En saa kaatua, olisihan sääli, jos äidin takki menisi rikki.
Elämämme
hektisyyttä varmaan kuvastaa parhaiten se, millä suunnitelmallisuudella
lähdimme viemään kynttilää äidin haudalle. Torstai-iltana jossain töiden,
koulutustilaisuuden ja kiinantunnin välissä pohdin esikoisen kanssa ja
tekstailen työmatkalla olevan mieheni kanssa, minä päivänä ehtisimme äidin
haudalle. Kotimatkalla bussissa istun puhelin korvalla, kun soitan vuorotellen
isälleni ja veljelleni. Äidin serkku on kyllä luvannut hoitaa kynttilät
haudalle jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta silti. Kuitenkin tuntui siltä, että
juuri tänä vuonna jos koska olisi äidin haudalla käytävä itse sytyttämässä
pyhäinpäivän kynttilä. Sillä unohdimme jopa kesällä käydä kuuntelemassa
kirkossa, kun jumalanpalveluksessa mainittiin äidin nimi seurakunnasta
poistuneena. Lastemme kastetilaisuuden jälkeen olemme kyllä aina istuneet kuin
tatit kirkossa kuulemassa, kuinka heidän nimensä mainitaan.
Pyhäinpäivän
aattona kahdeksalta illalla. Merkitsen tapahtuman hektisen päivän
kalenteriimme.
En tiedä
huomaako perheeni mitään erikoista pukeutumisessani. Luultavasti ei, vaikka
minä, joka tuskin koskaan käytän mustaa – hautajaisia lukuunottamatta – olen kerrankin
lähes kokomustissa. Musta liittyy vainajiin, mutta se oli myös äidin väri.
Siinä missä minä olen värikäs, esiintyi hän aina mustissa. Huomauttelikin
minulle toisinaan, että musta sopisi paremmin. Olisi tyylikkäämpi. Ainoa
värikäs hänessä oli silkkihuivi kaulassa.
Tämän villakangastakin
äitini osti nuorena itselleen, nyt se on ollut jo vuosikymmeniä minun juhlava
talvitakkini. Hänen muistonsa vuoksi puen sen pyhäinpäivän aattona pakkaseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos jätät kommentin :)